Pitkä matka kirjailijaksi

Ensimmäiset tarinani kirjoitin jo alle kouluikäisenä tällä keltaisella kirjoituskoneella. Jouduin pinoamaan puhelinluetteloita tuolin päälle yltääkseni siihen!

Tänä keväänä toteutui unelma, jota olen vaalinut valehtelematta peräti 30 vuotta. Lähetin ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni kustantamolle nimittäin vuonna 1991, ollessani 9-vuotias. Se oli kertomus Anna-nimisestä tytöstä, joka piilotteli vankikarkuria mummolansa ullakolla. Kyseinen mestariteos ei ole enää tallessa, ja ehkä hyvä niin!

Aloitin romaanien kirjoittamisen isosiskoni Päivin jalanjäljissä. Ihailin häntä kaikessa ja halusin olla samanlainen. Kun hänkin lähetti alakouluikäisenä yhden romaanikäsikirjoituksistaan kustantamolle, piti minunkin tehdä niin.

Sen jälkeen keskityin muutaman vuoden lyhyempien tarinoiden kirjoitteluun, mutta ollessani viidennellä luokalla kirjoitusinto ryöpsähti uuteen kukoistukseen. Yhden ainoan vuoden aikana kirjoitin käsittämättömät seitsemän kokonaista romaanikäsikirjoitusta. Miten ihmeessä ehdin? Mikä uskomattominta, niistä viisi on minusta edelleen aika hyviä! Esittelen lapsuuteni romaanikässäreitä kenties jossakin erillisessä postauksessa myöhemmin.

Yläkouluaikoina kokeilin vapautuneesti erilaisia genrejä salapoliisiromaaneista fantasiaan ja historialliseen romaaniin. Yksi silloisista kässäreistä oli minusta niin onnistunut, että uskaltauduin jälleen koettamaan onneani erään kustantamon kanssa. Sain innostavaa palautetta ja kehotuksen lähettää heille lisääkin luettavaa. Kustannustoimittajan laatimasta kirjeestä on jäänyt erityisen kannustavana mieleeni yksi lause: “Olen kiinnostunut sinusta tulevana kirjailijana.”

Lukioaikana romaanien kirjoittaminen jäi kaikesta huolimatta tauolle. Pääseminen Kallion ilmaisutaidon lukioon oli monella tapaa onnenpotku, mutta sillä oli myös varjopuolensa. Vaikka siellä sai parasta ja innostavinta kirjallisen ilmaisun opetusta mitä kuvitella saattoi (ihana Eva!), ympärillä oli toisaalta niin paljon hurjan lahjakkaita kirjoittajia, että usko omaan osaamiseen kärsi.

Vasta lukion jälkeen uskaltauduin palaamaan pitkän proosan pariin. Vuonna 2002 syntyi ensimmäinen versio Unissamatkaaja-romaanistani. Olin tuolloin juuri muuttanut pois vanhempien luota ja opiskelin taidekoulussa Hyvinkäällä. Tähtäsin romaanin lastenkirjakilpailuun, jossa se ei kuitenkaan pärjännyt. Jatkoin kässärin muokkaamista ja lähetin sen välillä kustantamokierroksellekin, mutta huonolla menestyksellä.

Sittemmin taideopinnot ja kuvataiteilijan ura veivät mennessään, eikä opintojen ohella tehdyiltä palkkatöiltä jäänyt energiaa kirjoittamiselle. Unelma kyti mielen perukoilla, mutta sille ei ollut aikaa. Vuonna 2009 osallistuin kyllä elämäni ensimmäiseen NaNoWriMoon ja kirjoitin kuukaudessa jatko-osan Unissamatkaajalle. Ei se tietenkään ihan valmiiksi tullut, mutta paluu rakkaiden romaanihenkilöiden maailmaan tuntui innostavalta.

Kului kuitenkin vielä useampi vuosi ennen kuin pääsin kunnolla jatkamaan unelmani tavoittelua. Vuonna 2015 saatu ensimmäinen pitkä taiteilija-apurahani mahdollisti palkkatöiden jättämisen, ja äkkiä aikaa oli myös kirjoittamiselle. Samoihin aikoihin eräs hyvä ystäväni haastoi minua miettimään, mistä todella unelmoin ja mitä konkreettista voisin tehdä sen toteutumiseksi. Se sai minut ilmoittautumaan parille kirjoituskurssille, joilla oli ratkaiseva vaikutus.

Ensimmäinen kurssi ei ollut opetusanniltaan kummoinen, mutta tutustuin siellä toisiin kirjailijuudesta haaveileviin, joista tuli ystäviäni. Pääsin mukaan kirjoituspiiriin, jossa joukko tosissaan kirjoittavia kokoontuu kuukausittain ruotimaan toistensa tekstejä hyvän ruoan ääressä. Alun perin linnoittauduimme tuntikausiksi ravintola Zetorin kabinettiin, ja nyt korona-aikana tapaamme etäyhteyksien äärellä. “Zetorin enkeleistä” on tullut yksi elämäni tärkeimmistä yhteisöistä.

Vuonna 2016 osallistuin Oriveden opistolla lapsille ja nuorille kirjoittamisen kesäkurssille, jota veti lastenkirjallisuusguru Harri István Mäki. Se oli kirjoittamiselleni uusi käännekohta. Kurssilla saamani palaute oli niin innostavaa, että Unissamatkaaja otti sen myötä suuren harppauksen oikeaan suuntaan. Sen myötä rohkaistuin tosissani ja tavoitteellisesti muokkaamaan romaaniani julkaisukuntoon. Liityin seuraavana syksynä Harrin vetämään lasten- ja nuortenkirja-workshoppiin, jossa työstetään osallistujien omia kässäreitä pitkäjänteisesti, sitoutuneessa ja kannustavassa ilmapiirissä. Pari vuotta myöhemmin Unissamatkaaja oli valmis uudelle kustantamokierrokselle, ja lopulta tärppäsi.

Nyt kirja on viimein kansissa ja unelmasta on tullut totta. On uskomatonta ajatella, että romaanin ensimmäinen versio syntyi jo yli 18 vuotta sitten. Jokin tarinassa ja henkilöissä on pitänyt minua otteessaan, kun niiden pariin on halunnut palata vuosien varrella aina vain uudelleen. Toivon, että se välittyy myös lukijoille!

Kansitaide: Karin Niemi 2020.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s